Nuts Karhunkierros 2018

Mä tein sen! Saavutin yhden elämäni suurimmista tavoitteistani juoksemalla elämäni ensimmäisen ultramatkan Nuts Karhunkierroksella.

Viime kesänä päätin, että juoksen syksyllä elämäni ensimmäisen maratonin. Kun se tuli suoritettua hyvin maltillisella vauhdilla kunniakkaasti läpi, niin piti tietysti keksiä uusia tavoitteita. Ja kun meidän juoksubossen muut naiset ilmoittivat osallistuvansa toukokuussa 2018 Nuts Karhunkierrokselle, niin siitähän se idea sitten lähti. Yli 2000 muun juoksijan kanssa, minäkin sitten istuin koneella lokakuussa ilmoittautumisen auetessa ja nappasin itselleni paikan yrittämään 53km juoksemista Oulangan kansallispuiston maisemissa.

Matka Rukalle

Torstain ja perjantain välisenä aamuyönä lähdettiin Kaarinasta matkaan Miran ja Lean kanssa. Juoksubossen Katrit lähtivät suurin piirtein samoihin aikoihin matkaan busseilla ja lentäen.

12 tunnin ajomatka Rukalle taittui jutellessa niitä näitä. Oma jännitys alkoi tässä kohtaa jo hieman helpottamaan siitä, mitä se oli aikaisemmin viikolla. Mä olen aina jännittänyt asioita paljon ja reagoin jännitykseen ja stressiin fyysisesti. Tällä kertaa itseni yllätti se, että kaikkien muiden tuntemuksien lisäksi en saanut oikein mitään syötyä. Siinä kohtaa kun olisi pitänyt tankata hiilareita koneeseen, niin mä sain syötyä normaalia vähemmän. Yritin sitten loppuviikosta epätoivoisesti juoda edes paljon hedelmämehua ja laittaa suuhun ihan mitä tahansa mikä maistui. Ajomatkan aikana sain myös jo syötyä kunnon ruokaa ja olo alkoi selkeästi normalisoitua, vaikka olisi voinut kuvitella jännityksen vasta nousevan tappiinsa siinä vaiheessa.

Rukalle päästyä käytiin heittämässä tavarat hotellille ja lähdettiin aistimaan kisatunnelmaa ulos. Fiilis nousi tässä kohtaa entisestään, kun ympärillä pyöri samanhenkisiä ihmisiä ja kaikille näytti olevan jännityksestä huolimatta hyvä fiilis. Itselle tarttui mukaan kojuista 150ml softpullo, johon laitoin geeliä viimeisiä kilometrejä varten, jotta ei tarvitsisi pelleillä geelipussien avaamisen kanssa väsyneenä enää. Lisäksi 4/5 meidän juoksubossesta osti uudet aurinkolasit, jotka osoittautuivatkin poluilla oikein loisto ostokseksi.

Loppuilta meni hotellilla tavaroita valmiiksi laittaessa. Sitä ennen käytiin kyllä hölköttelemässä pieni lenkki, jotta saatiin vähän jalkoja auki automatkan jäljiltä.

Uskomatonta kyllä, mutta tuollaiseen pieneen juoksuliiviin mahtuu kyllä ihan tajuton määrä tavaraa, eikä paino siltikään tunnu selässä juuri lainkaan. Suurimman ongelman mulle tuotti energiat. Täytyy rehellisesti myöntää, että en ole kertaakaan harjoitellut kiinteiden ruokien syömistä pitkiksellä, joten oli tosi vaikea miettiä, että mikä mahtaa pysyä matkalla sisällä ja mikä mahdollisesti maistuu. Matkaan lähti mukaan loppujen lopuksi sitten iso kasa geelejä, kolme suklaapatukkaa, energiakarkkeja, salmiakkia, glugoositabletteja, suolattuja pähkinöitä ja tietysti urheilujuomaa ja vettä. Lisäksi liivissä oli pakolliset varusteet (muki, liimaside, pilli, avaruuslakana), laastareita, urheiluteippiä ja takki.

Kisapäivä

Aamulla herättiin ennen seitsemää ja mentiin suoraan aamupalalle. Ruoka ei tässä kohtaa maistunut mulle niin hyvin kuin olisi toivonut, mutta sain sentään jotain syötyä. Aika pian sen jälkeen saatiin siirtyä Lean kanssa odottamaan bussien lähtöä kohti Oulangan luontokeskuksella olevaa lähtöpaikkaa. Mira saatteli meidät bussiin ja lähti sen jälkeen kuluttamaan aikaa ennen oman matkan alkamista.

Lähtöpaikalla ehdittiin hengailla ennen lähtöä noin tunnin verran. Aikaisemmasta jännityksestä poiketen tässä kohtaa mulla oli jotenkin oudon rento olo. Ehkä tuossa kohtaa sitä itsekin tajusi, että mitään ei ole enää tehtävissä. Kunto on mikä on ja nyt ei enää voi tehdä kuin itse parhaansa olosuhteiden puitteissa.

Matkaan

Asetuttiin Lean kanssa lähdössä suhteellisen alkupäään. Ei sillä, että oltaisiin uskottu olevamme kärkikahinoissa mukana, mutta ajateltiin, että alun tiimalasikohdista olisi mukavampi päästä menemään kivuttomasti kuin että joutuisi jonottamaan monen sadan ihmisen takana. Tämä osoittautuikin ihan järkivedoksi ja matka alkoi ihan kivasti. Itse otin heti sellaisen oman tasaisen vauhdin, jolla tiesin jaksavani pidemmänkin matkan. Lea kirmasi omaa huimaa vauhtiaan jo melkein heti lähdön jälkeen ja toivotin hänelle vielä kerran onnea matkaan. (Tämä nainen tulikin maaliin huikeassa 8h 17min ajassa sijoittuen naisissa 48. Go Lea – ihan mieletöntä!)

Ensimmäiset 10km taittui noin puolessatoista tunnissa. Alkumatkasta sai nauttia todella kauniista maisemista ja helposta neulaspolusta. Oli hauska miten Instasta tutut tyypit menivät ohi ja moikkailivat tunnistaessaan. Itse painelin niin laput silmällä alkumatkan huumassa, etten edes aluksi tajunnut kun Instasta tuttu Tiia (@traisanen) oli mun takana. Tiia kertoi tunnistaneensa tutun juoksutyylin edessään, sillä samalla kaavalla painettiin Sipoonkorvessa huhtikuussa. Ruvettiin juttelemaan juoksun lomassa ja jatkettiin matkaa yhdessä tuumin.

Alun helpon osuuden jälkeen iskikin sitten se todellisuus vastaan. Seuraavat varmaan 10-15km tarvottiin eteenpäin ihan helvetillisessä juurakossa. (Alla olevassa kuvassa maasto on vielä helppoa!) Tuntui, että mihin tahansa yritit jalkaasi laittaa, niin edessä oli juurakkoa. Välillä tuntui, että kävellen oli helpompi edetä kuin juosten, mutta kun voimia vielä oli niin pakkohan se oli joka kohdassa edes yrittää juosten edetä. Juoksemaanhan tuonne tultiin!

Maisemat vaihtelivat metsästä joen rantaan, mutta valitettavasti niistä maisemista ei juuri ehtinyt nauttia, koska katse piti pitää tiukasti maassa, jotta ei kaatuisi. Hetkeksi jos uskalsit kääntää päätäsi sivulle, niin melko varmasti sait kohta yrittää pysyä pystyä pystyssä kun kompastuit johonkin. Osa kilpailijoista kaatuikin aika pahasti ja aina kävi omakin sydän kurkussa kun joku kaatui pahan näköisesti. Meidänkin juoksubossen Katrit (80km juoksijat) olivat molemmat kaatuneet – toinen sai sormensa vääntymään 90 asteen kulmaan ja toinen leukansa auki. Turvallinen harrastus tämä juoksu! 😉

Huoltopiste

Ensimmäinen huoltopiste meillä oli 32km kohdalla. Sitä ennen saatiin nauttia hetki helposta polusta samalla kun 31km juoksijat liittyivät seuraan matkalle. Olipa ihana juosta hetki ihan normaalisti. Samalla sai nollattua päätäkin.

Ennen helppoa pätkää sain nauttia riippusillasta ihan yksin.

Huoltoon saavuttiin Tiian ja toisen juoksijan kanssa, jonka kannoille liityttiin jossain kohtaa. 7min käytettiin siihen, että nautittiin huollon antimista. Itse söin tässä kohtaa mandariinia (taivaallista!), keksiä ja sipsejä. Täytin soft pullot urheilujuomalla ja rakon vedellä. Sitten taas mentiin.

Huollosta huolimatta jalka ei tuntunut tässä kohtaa kovin kevyeltä, koska oikean jalan kenkä painoi jalan päältä. Yritin kuitenkin unohtaa asian ja keskityin vain etenemiseen ja muiden kanssa rupatteluun. Tästä ei kuitenkaan menty kauaa, kun tunsin, että jalkoihin alkoi tulemaan vesikelloja. Tässä kohtaa myös polvet huusivat jo hoosiannaa plantaarifaskiitin kiusaamista kantapäistä nyt puhumattakaan.

Matkaa kuitenkin taitettiin kilometri kerrallaan – hitaasti mutta varmasti. Aika paljon oli pakko kävellä mäkienkin lisäksi, sillä maasto oli sellaista, ettei jalka vain yksinkertaisesti noussut esteiden yli ja kävely oli helpompaa ja nopeampaa kuin juoksu. Vuorotellen Tiian kanssa tsemppailtiin toisiamme juoksemaan ja vaihdeltiin vetovuoroa. Täytyy sanoa, että ilman Tiiaan törmäämistä olisin todennäköisesti juossut huonomman suorituksen. Nyt toisesta sai voimaa ja tsemppiä ja rupatellessa matka taittui iloisemmin.

Huollon jälkeiset kilometrit olivat kyllä äärimmäisen hitaita. Tuntui, ettei matka etene millään, vaikka olevinaan oltiin juostu jo vaikka kuinka kauan. Piristystä tuohon väliin toi ainoastaan se, että maratonin kilometrimäärä täyttyi ja musta tuli ultrajuoksija. Wuhuu! Vedettiin Tiian kanssa ylävitoset mun saavutukselle ja jatkettiin taaperrusta eteenpäin. Tässä välissä ehdin yhdellä kävelypätkällä laittaa kotiinpäin WhatsAppin kautta ääniviestin ja kertoa, että mitkä kaikki paikat sattuu ja mikä fiilis. 😀

Viimeiset 7 kilometriä on aina pitkät niin

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saavuttiin vihdoin ja viimein Konttaisen huoltoon. En muista koska olisin ollut niin iloinen siitä, että saan hetken olla rauhassa paikallaan. Edeltävät kilometrit olivat aivan jäätäviä, koska vesikellot olivat paisuneet varpaissa niin pahoiksi, että alaspäin tuleminen oli täyttä helvettiä. Huollossa ajattelin etten vietä siinä hirmuisen kauaa aikaa ja lähden sitten tarpomaan viimeisiä jäätäviä seitsemää nousukilometriä. Sitten yhtäkkiä kuulin, että joku huutaa mua vieressä ja Mirahan se siinä. Mun ihana huonekaveri oli tullut ihan perässä omaa 31km matkaansa ja vitsi miten olin onnellinen hänet nähdessään ja vielä onnellisempi kun hän kysyi, että jatketaanko matkaa yhdessä.

Siitä me sitten lähdettiin kiipeämään kolmesetaan kohti Rukaa mäki kerrallaan. Mun varpaissa ja kantapäissä olevat vesikellot sattuivat ihan jokaisella askeleella. Ylämäkeen oli hyvä mennä, mutta alaspäin meneminen oli ihan hirveää. Ihmiset pitivät mua varmaan aivan hulluna, kun toivoin koko ajan ylämäkiä matkalle. Tiesin, että olen niissä vahvoilla muutenkin. Kiipeäminen ei tuntunut raskaalta ja jalat saivat tietyllä tapaa levätä noustessa muutenkin. Alaspäin kun piti tulla, niin kenkä liikkui aina sen verran, että vesikellot aiheuttivat jäätävää tuska ja väsyneet polvet eivät tykänneet myöskään yhtään. Miralla oli onneksi mukanaan särkylääkettä, jota nappasin ennen Valtavaaran huiputusta. Loppumatkasta se alkoi jo vaikuttaa sen verran, että polvet tuntuivat paremmilta. Tai en tiedä vaikuttiko lääke, vai oliko se lumevaikutusta, mutta aivan sama kun kuitenkin tuli helpotusta. Tiialla oli voimia sen verran enemmän, että hän jatkoi matkaansa jossain kohtaa ilman meitä ja oli maalissa loppujen lopuksi 5min ennen meitä.

Mäki kerrallaan kivuttiin Miran kanssa eteenpäin. Oli hauska kuunnella ihmisten kommentteja matkalla. Osa oli jo täysin väsyneitä ja osan kanssa heitettiin vitsiäkin matkalla. Joku (minä mukaan lukien) sai tsemppiä ajatuksesta kylmästä kaljasta maalissa kun taas 31km matkalla olleet miehet saivat puhtia nousuihin siitä, etteivät voineet kuulemma löysäillä kun minäkin 53km juoksijana menin edellä niin ”reippaasti”.

Maisemat olivat huipuilla kyllä kohdillaan. Pysähdyttiin Valtavaaran päällä ottamaan kuva ennen kuin jatkettiin matkaa.

Ihana Mira!

 

Melkein maalissa

Tuskaisaa alastuloa ennen viimeistä nousua.

Rukan huipulle kipuaminen oli viimeinen nousu matkalla. Vähän sitä ennen tajusin, että voisin yltää alle 10h aikaan kuitenkin. Mulla ei ollut tosiaan minkäänlaisia oikeita aikatavoitteita tälle matkalle. Ainoa tavoite oli selvitä tästä matkasta maaliin ennen sen sulkeutumista. Huipulta alaspäin lähdettiin Miran kanssa sitten niin reippaasti kun jalat antoivat myöden. 500m ennen maalia vasemmasta jalasta puhkesi iso vesikello varpaasta ja nestettä valui niin, että se tuli kengästä läpi. Kirosin, että minkä h…tin takia juuri nyt, mutta ei auttanut, eteenpäin oli mentävä. Jostain kummasta sainkin virtaa ihan älyttömästi ja ihan oikeasti juoksin maaliin.

Olin jotenkin uskotellut itselleni että maalissa varmasti tulee itku jos sinne saakka joskus pääsen. Itkua ei kuitenkaan tullut, mutta mut valtasi kyllä niin suuri tyytyväisyyden tunne ja ylpeys siitä, että olin saavuttanut sen mitä olin lähtenyt tavoittelemaan. Olin alusta asti päättänyt, että tämä matka viedään loppuun asti ja vaikeuksista huolimatta olin sen saavuttanut ja vielä kelvollisella 9h 47min ajalla. Mira sanoi mulle ennen juoksua, että ”kyllä sä selviät alle 10h”. Itse en tuohon siinä kohtaa uskonut, mutta kylläpä tuntui hyvältä kun oikeasti sen saavutinkin. Kokonaistuloksissa olin naisissa 156/284 eli tuttuun tapaan keskitasolla.

Illan viettoa

Ilta kului meidän 80km juoksijoita maaliin odotellessa. Molemmilla Katreilla sujui matka hienosti kaatumisia ja yhtä harhaanjuoksemista lukuunottamatta. Illalla nähtiin myös miten meidän seuran (FMR) Heli Lehtinen tuli maaliin 160km matkaltaan. Aivan uskomaton suoritus ja iso hatunnosto rautaiselle naiselle tuosta suorituksesta!

Loppuillasta käytiin vielä hotellin aulassa kahveilla ja sillä kylmällä kaljalla. Sandaalilinjalla mentiin, sillä mitään toivoa ei ole saada kenkiä jalkaan vielä moneen päivään varmaan. Ensiavussa kävin jalkoja näyttämässä, mutta sanoivat että noita ei kannata lähteä puhkomaan vaan parempi vaan kun pysyvät mahdollisimman pitkään ehjinä. Katsotaan miten käy. Pikkuvarvas on ainakin sellaisessa kunnossa, että voi olla että vaatii puhkaisua kyllä, kun koko varvasta pakottaa, koska vesikello on kauttaaltaan kynnen ympärillä. Onneksi nämä mun vaivat on kuitenkin suhteellisen pieniä esim. 160km juoksijoihin verrattuna. Tuntuu ehkä jopa hieman hölmöltä valittaa… Niin suuri kunnioitus on kyllä jokaista 80km ja 160km juoksijaa kohtaa. Aivan käsittämättömiä matkoja ja suorituksia. Paljon onnea kaikille suuren urakan tehneille.

Loppuillan asento kun ei muuta jaksanut enää…

 

Summa summarum

Tätä kirjoittaessa ollaan jo hyvän matkaa lasketeltu kotia päin. Autossa istuu kolme tyytyväistä naista. Jokainen pääsi maaliin omalla matkallaan. Pienistä kivuista huolimatta kaikki ovat hengissä ja suurin ongelma taitaa olla pohjaton nälkä.

Aivan mahtava matka kaiken kaikkiaan. Helppoa se ei ollut, mutta kivaa oli! Parasta oli saada viettää aikaa hienojen naisten seurassa sekä matkalla että poluilla. Tämän reissun myötä takataskussa on taas yksi hieno kokemus ja itsensä ylittäminen. Yksi tutuistani kirjoitti mulle Instaan, että olen mahtava esimerkki siitä, että kun vaan tahtoo niin pystyy mihin vaan. Ja niinhän se on. Meissä kaikissa on uskomaton määrä voimaa ja kestävyyttä, mutta se täytyy vain kaivaa sieltä esille eikä saa luovuttaa heti. Päättäväisyyttä, harjoittelua ja tahdonvoimaa! Eihän mullakaan ole takana säännöllistä juoksemista kuin vuosi, joten jos mäkin pystyin niin säkin pystyt! 😉

Suuren maailman tapaan kiitokset

Iso kiitos kaikille tsempeistä ja tuesta matkan varrella. Suurimmat kiitokset tietysti kotiin, että äiti on saanut harrastaa. Voi olla, että moni asia lähiaikoina on unohtunut tai jäänyt tekemättä, koska ollaan eletty aikaa ennen Nuts Karhunkierrosta. Nyt lupaan, että perhe saa äitinsä takaisin. ❤ Toiset suuret kiitokset meidän ihanalle juoksubosselle siitä, että teiltä on saanut mielettömästi tsemppiä, vinkkejä ja kannustusta huonoinakin hetkinä. Ilman teitä tätä ei olisi tapahtunut!

Ja kiitos Janne Klasila hyvästä harjoitusohjelmasta. Aletaanko heti miettimään ensi vuodelle 80km tähtäävää ohjelmaa? 😉

Olitko sä juoksemassa KK:lla? Miten meni? Mitkä fiilikset?
Jos oot kirjoittanut blogiisi niin vinkkaa mulle ihmeessä, että pääsen lukemaan.