Vaarojen maraton 65km / 2019

IMG-20191005-WA0014.jpg

65km kiviä, juuria, mutaa, lunta, kylmää tuulta, rakeita, mäkiä mäkien perään, mutta myös monta mielettömän hienoa maisemaa. Edistyminen oli hidasta ja monen kilometrin ajan päässä soi, että jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki… Ja kun mäkiä, juuri, kiviä ja mutaa riitti, niin välillä mielessä kävi, koskaan ei oo tullut vastaan, mitään yhtä paskaa kuin tämä mitä teen… Kaikesta huolimatta en vaihtaisi kilometriäkään pois tuosta huikeasta kokemusta. I DID IT!

Tammikuussa Vaarojen Maratonin ilmoittautumisen avautuessa olin ollut telakalla polven vuoksi jo kaksi kuukautta. Halu juoksemaan oli kova, ja ehkä tästä syystä huomasin yhtäkkiä ilmoittautuneeni Vaaarojen maratonille. Jossain mielenhäiriössä kesän alkupuolella huomasin korottaneeni matkaa Vaarojen maratonin 65km:lle, koska en päässyt keväällä polven vuoksi osallistumaan Karhunkierroksen 83km:lle. Tämä minulle pisin matka ikinä, on hakannut takaraivossa koko kesän ajan ja sen eteen on tehty töitä, mutta silti on koko ajan tuntunut siltä, kuin siihen olisi vielä aikaa vaikka kuinka ja paljon.

Ja matka jatkuu Joensuusta länteen, Kuopiosta pohjoiseen

Starttailtiin miehen ja koiran kanssa perjantaiaamuna klo 6.00 kotoa kohti Kolia. Töistä oli haettu tasevapaita, lapset jätetty mummin luokse hoitoon ja auto oli pakattu täyteen juoksuvermeitä. Matka taittui muutaman pysähdyksen taktiikalla aika rattoisasti ja iltapäivällä kahden aikaan saavuttiin mökille, jossa juoksukaverini Paula miehensä kanssa meitä jo odotteli.

20191004_163850.jpg

20191004_190615.jpg

Majoittautumisen jälkeen lähdettiin hakemaan heti kello neljän jälkeen meidän juoksunumeroita. Tässä kohtaa taisi itselle viimeistään alkaa konkretisoitumaan se, että huomenna pitäisi oikeasti laittaa tossua toisen eteen – aika monta kertaa. Numeroiden nouto sujui ongelmitta ja jäätiin hetkeksi pyörimään paikalle ja katsomaan mitä kaikkea myytävää oli tarjolla. Mukaan tarttui uudet vedenpitävät sukat (koska Paulakin osti), joita en kuitenkaan tällä reissulla päätynyt käyttämään, vaikka jälkeenpäin ajateltuna se olisi ollut äärimmäisen järkevää. Numeroiden hakemisen jälkeen palattiin mökille, josta lähdin vielä tekemään pienen jalkoja avaavan lenkin lähimaastoon. Loppuilta kuluikin juoksuliiviä pakatessa ja huomasin, että minulle tuttu, lievä jännityspaniikki nosti taas päätään. Onneksi aikainen aamuherätys ja matkustaminen väsyttivät sen verran, että väsymys iski jo aikaisin ja sai mennä nukkumaan.

20191004_161331.jpg

Matkaan lähden

Aamulla kello soi viideltä. Paula oli herännyt jo aikaisemmin ja kahvintuoksu leijaili nenään jo sängystä noustessa. Teippailin rauhassa polven, söin kaurapuuroa ja aloin sitten pukeutumaan lähtöä varten. Kaikki sujui tässä kohtaa hyvin, sillä olin laittanut kaikki tavarat jo illalla valmiiksi. Kuuden aikaan lähdettiin mökiltä miesten saattelemana ajamaan kohti P1-parkkipaikaa, josta saimme kuljetuksen lähtöalueelle.

20191005_063543.jpg

Ennen lähtöä hengaltiin hotellin aulassa ja käytiin valehtelematta 100 kertaa pissalla. Kymmenen minuuttia ennen lähtöä ruvettiin miettimään, että missä se lähtöpaikka sitten onkaan ja tajuttiin, että matkaan ei päästäkään ihan hotellin vierestä, vaan meidän piti juosta vielä mäki alas lähtöpaikalle. Hyvin kyllä ehditiin paikalle, varsinkin kun lähtöä myöhästettiin kolmisen minuuttia. Tässä kohtaa mietin, että onkohan mulla nyt kuitenkaan tarpeeksi vaatetta mukana, sillä kylmyys meinasi iskeä heti kun jäi paikoilleen.

IMG-20191005-WA0039.jpg

Ensimmäiset 19km

Matkaan lähdettiin lumisista Ukko-Kolin maisemista. Alkumatkasta poluilla oli vähän ruuhkaa, mutta ihan sopivaa vauhtia päästiin etenemään koko ajan. Heti ensimmäisen kilometrin jälkeen huomasin, että kylmä ei enää vaivannut. Tässä kohtaa olisin oikeastaan halunnut ottaa jotain pois.

IMG-20191005-WA0046.jpg

IMG-20191005-WA0045.jpg

Alkumatkaan mahtui muutamia nousuja, mutta pääasiassa polut olivat juostavia. Hieman ennen 5km täyttymistä astuin isolle, laakealle kivelle, josta kenkä lähti luisuun. Vasen jalka lähti alta, nilkka kääntyi alle ja löin polven kiveen. Ensimmäinen ajatus oli, että menikö uudet talvitrikoot nyt heti rikki? No ei menneet, huh-hu! Sen jälkeen tunnustelin, että sattuuko. Ja kun ei sattunut sen enempää niin matka jatkui, mutta kieltämättä hieman varovaisemmin. Satanut lumi teki kivistä ja juurakoista petollisen liukkaita.

20191005_074428.jpg

Eteneminen tuntui ihan hyvältä, kun malttoi pitää vauhdin tarpeeksi rauhallisena. Mieluusti sitä olisi helpoilla osuuksilla vetänyt vielä kovemmin, mutta takaraivossa jyskytti koko ajan tieto siitä, että matkaa on jäljellä +50km, joten ei olisi mitään järkeä vetää itseään piippuun tässä kohtaa. Rykiniemeen, saavuttiin 3.41.06h taivaltamisen jälkeen. Olin jännittänyt etukäteen kovasti veden ylitystä kahlaten. Paikalle päästyä meille ei edes annettu vaihtoehdoksi ottaa vaijereita käsiin ja kahlata veden yli, vaan meidät ohjattiin ylittämään vesi kivien päällä hyppien. Ajatuksissani näin jo itseni naama joen pohjessa, mutta rohkeasti päätin edetä kivi kerrallaan ja pääsin ihan hyvin vastarannalle. Meinasin pudota vaan kerran. 😉

Veden toisella puolella meitä odotti ensimmäinen huoltopiste. Ajatuksissa oli, että vaihdan tässä kohtaa märät sukat toisiin. Jalkaan olin valinnut vanhat vedenpitävät sukat. Ajattelin, että ne ovat alkumatkaan hyvä vaihtoehto, mutta tiesin että ne päästävät veden varresta läpi kahlatessa. Nyt kun vedessä ei tarvinnut kahlata ja sukat olivat edelleen kuivat, niin päätin pitää ne jalassa.

20191005_181044.jpg

Nappasin repusta roiskeläpän puolikkaan syötäväksi ja täytin rinnassa olevan lötköpullon. Selässä olevassa 1.5l rakossa oli vettä vielä aika paljon ja kun rakko ei suostunut aukeamaan helposti (kiinnitysmekanismi on lakkoillut jostain syystä lähiaikoina), niin tein päätöksen, että: ”Kyllä mä selviän tällä vesimäärällä seuraavalle huoltopisteelle. Eihän sinne ole kuin 20km.” VIRHE!

Huoltopisteeltä lähdettäessä yksi 130km juoksija tiesi kertoa meille, että tästä eteenpäin ei sitten tarvitsekaan enää juurikaan juosta pitkään aikaan. Hänen mukaansa maasto muuttuisi vaikeammaksi ja eteneminen tulisi olemaan hidasta. Kyllähän me se tiedettiin, että maasto ei ainakaan helpottuisi, mutta saatettiin tuossa kohtaa ehkä ajatella, että tämä kyseinen kaveri oli jo niin väsynyt ja ärsyyntynyt, että ehkä hän vähän liioitteli.

IMG-20191005-WA0030.jpg

IMG-20191005-WA0028.jpg

Noin puolikkaan kohdalla meidän miehet olivat koirien kanssa metsätiellä vastassa. He lupasivat tulla muutamiin paikkoihin moikkaamaanja tsemppaamaan päivän aikana. Vaihdettiin heidän kanssaan muutama sana ja todettiin, että hyvin menee eikä kumpaakaan vielä väsyttänyt tai sattunut tässä kohtaa. Miehet olivat yllättyneitä siitä miten hyvässä kunnossa me oltiin. Naurettiin jälkeen päin, että olishan se kamalaa olla jo 21km kohdalla aivan loppu, kun edessä oli vielä kaksi kertaa sama matka.

IMG-20191005-WA0031.jpg

Matka jatkui eteenpäin ja maastosta tuli koko ajan vaikeampaa. Nousuja riitti, mutta ne eivät tuntuneet lainkaan pahoilta alamäkiin verrattuna. Matkalla puhuttiin, että nyt viimeistään sen ymmärsi, että miksi alamäkiä pitäisi myös harjoitella. Toisaalta nämä alamäet ei olleet missään kohtaa mun tasoiselle juoksijalle edes juostavissa olevia. Hyvä kun uskalsin tulla niitä kävellen alas. Huomasin, että takaraivossa hakkasi koko ajan ajatus siitä, että haluan päästä ehjänä maaliin ja noissa alamäissä se vielä korostui kun ei tiennyt mille liukkaalle ja mutaiselle kivelle tai juurelle olisi jalkansa asettanut. En vaan millään pysty ymmärtämään mihin ja miten huippujuoksijat oikein askeleensa noissa mäissä asettavat. Tässä kohtaa matkaa, vauhdin jo selkeästi hidastuessa, mietittiin, että mahdetaanko me ehtiä maaliin ennen puolta yötä. Puolessa välissä kello näytti aikaa kuluneen 6.40h ja juhlittiin jo sillä ajatuksella, että hyvinhän me maaliin ehditään noin 13-14h:ssa. Tässä kohtaa laitoin Instaan videon, jossa kerroin, että teknistä maastoa on, mutta mieli on hyvä vaikka polvet vähän sattuukin.

Äkkiä se muuttuu

Puolen välin iloisesta videosta ei hirmuisen paljon pidemmälle tarvinnut mennä, kun mieli alkoi tehdä tepposia. Molemmilla alkoi polvet vaivaamaan yhä enemmän ja kävely turhautti. Sitä olisi niin mielellään ottanut kunnon juoksupätkän, mutta kun tuntui ettei siihen ollut mahdollisuutta ja jos oli, niin ei jaksanut. Odotettiin vaan kovasti seuraavaa huoltopistettä. Mulla oli juotavat loppuneet jo aikoja sitten ja käytännössä se tarkoitti myös sitä, etten pystynyt ottamaan mitään muutakaan energiaa, koska omaan sellaisen kurkun, että mulla on aina(!) oltava jotain juotavaa jos syön jotain. Geeliä koitin välillä ottaa, mutta jokainen sen tietää, että se on ihan hirveetä jos ei saa vettä päälle. Paulan vedet olivat myös vähissä, joten niistäkään ei riittänyt juotavaksi molemmille. Energian ja nesteen vajaus alkoi näkyä jo orastavana päänsärkynä ja lievänä turhautumisena. Jossain kohtaa pohdin jo syöväni lunta, mutta en koskaan vienyt ajatusta käytännöntasolle. Pikku hiljaa kuitenkin seuraava juomapiste lähestyi ja päästiin täyttämään vesivarastot.

IMG-20191006-WA0000.jpg

20191005_100812.jpg

Kiviniemen matkailutilalle saavuttiin 8.52.10h taivaltamisen jälkeen. Kello oli tuolloin 15.55 iltapäivällä. Tuntui niin hyvältä päästä täyttämään vesivarastot ja kaivoin repusta toisen puolikkaan roiskeläpästä. Miehet olivat meitä tuolla vastassa ja saatiin lisää tsemppiä heidän näkemisestään.

Täysin sivuhuomautuksena mainittakoon tässä kohtaa, että mieltä lannisti tuolla juomapisteellä hieman se, että paikalla olleista vapaaehtoisista kukaan ei noteerannut meitä mitenkään. Kaikki olivat kokoamassa isoa telttaa kasaan ja paikan päällä oli sellainen tunnelma, että juhlat ovat jo ohi. Ihan kuin olisimme olleet viimeiset juoksijat ”joilla ei ole niin väliä”. En tarkoita, että paikalla olisi pitänyt olla sirkushuveja ja ilotulitusta, mutta jokainen tapahtumissa käyvä tietää, että edes pienellä kannustuksella, hymyllä tai kellonsoitolla on todella suuri vaikutus siinä kohtaa kun väsyttää. Kaikesta huolimatta lähdettiin jatkamaan matkaa hyvillä mielin, eikä vähiten sen vuoksi, että edessä oli helposti juostavaa tietä hetken matkaa.

IMG-20191005-WA0027.jpg

39-52km

Seuraat kolmetoista kilometriä osoittautuivatkin sitten matkan vaikeimmiksi kilometreiksi. Tuntui ettei juoksemaan päässyt oikein missään kohtaa ja välillä etenemisvauhti oli suurinpirtein 3km/h. Polvet alkoivat sattua aina vain enemmän ja tuntui vaikealta pitää mieltä positiivisena. Alamäet alkoivat olemaan kivuliaita ja sitä oikeastaan vain toivoi, että saisi tunkata ylämäkeen. Positiivista oli se, että jaloista ei loppunut voima ylämäissä missään kohtaa.

Matkan pelastuksena toimivat onneksi huikeat maisemat. Toki suuri osa matkasta tarvottiin keskellä metsää, mutta aina välillä vaarojen päältä pääsi ihailemaan huikeita maisemia. Siis jos niitä viitsi jäädä katselemaan jäätävässä tuulessa ja raekuurossa. 😉

IMG-20191006-WA0010.jpg

20191005_100856.jpg

Jossain 45km vaiheilla Paula alkoi puhua ensimmäisen kerran keskeyttämisestä. Yritin tsempata häntä ja kertoa, että ultamatkoihin kuuluu se, että tunteet ja jaksaminen vaihtelevat. Halusin itse myös uskoa siihen, että loppupään 10km ovat helpompia juosta, kuten joku oli mulle Insta keskusteluissa luvannut. Paula pohti myös ääneen sitä, ettei uskonut meidän ehtivän enää ajoissa maaliin. Itse koitin pitää yllä ajatusta siitä, että maaliin ehditään ja jos ei ehditä niin on ainakin yritetty. Instaan laitoin videon 49km kohdalla ja ääni oli aikaisemmasta videosta muuttunut niin paljon, että jälkeenpäin itseäkin huvitti. Päälimmäisenä edelleen turhautuminen siitä, että eteneminen oli niin hidasta tuossa maastossa.

Ryläyksestä olin kuullut paljon puhetta ja kilometritolkulla ihmettelin, että koska se oikein tulee. Kylteissä ohjattiin kohti Ryläystä, mutta koskaan se ei tuntunut tulevan. Sitten yhtäkkiä oltiinkin ylhäällä ja kyltissä luki Ryläys. Ensimmäinen ajatus oli, että tässäkö se nyt oli? Eipä ollut tuohon aikaan paikalla enää telttasaunoja tai paljaita miehen pyllyjä, kuten kuvista jälkeenpäin sain nähdä.

20191005_134959.jpg

Jossain Ryläyksen jälkeen alkoi pimeys iskemään päälle. Tässä kohtaa saavuttiin Ryläyksen kodalle, jossa kohdattiin ihmisiä. Paula meni vauhdilla eteenpäin ja soitti mieheltään kyytiä mökille. Mä jäin juttelemaan hetkeksi ja kyselin, että mahdetaanko ehtiä tästä enää maaliin ajoissa. Nämä ihanat ihmiset vakuuttelivat, että hyvin ehditään ja että edessä ei olisi enää kuin 2km teknistä maastoa, jonka jälkeen ylitetään tie ja sen jälkeen helpottaa. Lähdin Paulan perään kertomaan tätä ilouutista, mutta hän oli päätöksensä keskeyttämisestä jo tehnyt. Seuraavat kaksi kilometriä minä sitten mietin, että uskallanko lähteä yksin juoksemaan loput 13km. Tässä kohtaa mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että oltiinko me viimeiset juoksijat koko tapahtumassa. Jos näin olisi ollut, niin olisin ollut (omasta mielestäni ainakin) täysin yksin pimeässä metsässä ja ajatuksena se oli ihan kamala. Tiedän, olen aikuinen ihminen, mutta pimeä metsä tuottaa välillä ylimääräisiä sydämenlyöntejä.

20191005_135006.jpg

Hetken päästä meidän takaa näkyi valoja. Laavulla olleet ihmiset ja muutama naiskilpailija saavuttivat meidät. Keskusteltiin siinä edetessä meidän tilanteesta ja sain tietää, että takana oli näiden kahden naisen lisäksi vielä useampia 130km juoksijoita ja muutama 65km juoksija. Nämä ihanat naiset, jotka myöhemmin osoittautuvat olevan Satu ja Ulla, lupasivat, että voin lähteä heidän peesiinsä, jotta mun ei tarvitsisi juosta yksin. Tässä kohtaa toivoin vain, että jaksaisin pysyä heidän mukanaan. Tielle saavuttaessa nappasin Paulan otsalampun mukaani omani lisäksi ja hävisin muiden juoksijoiden kanssa pimeään metsään. Paula jäi odottamaan miestään tielle huikean 52km matkan taivallettuaan. Aivan loistava saavutus naiselta, jonka pisin matka poluilla oli tätä ennen 26km.

Viimeiset kolmetoista kilometriä

Heti tien ylittämisen jälkeen maasto muuttui kuin taikasauvaa heilauttamalla. Edessä oli helposti juostavaa polkua ja se tuntui ihan taivaalliselta kaiken sen vaeltamisen jälkeen. Pysyttelin poluilla Satun ja Ullan läheisyydessä – välillä edellä ja välillä takana. Muutaman kilometrin jälkeen saavuttiin viimeiselle 54km huoltopisteelle. Join kunnolla vettä ja täytin oman lötköpulloni vedellä. Samalla täytin myös toisen lötkön, jossa oli ollut matkan aikana geeliä. Pohjalla oli enää ehkä yhden tai kahden geelipussin verran, joten geelin ja veden sekoitus olisi loppumatkalle oikein passeli sekoitus. Rakkoa en lähtenyt tässä kohtaa enää täyttämään, koska en jaksanut alkaa taistelemaan kiinnityksen kanssa. Tässä kohtaa ei muutenkaan enää oikein mikään maistunut. Juomisesta koitin pitää kiinni, mutta syömiset eivät enää menneet alas.

20191005_221305.jpg

Viimeiset 11km tuntuivat jossain kohtaa melkein pelkältä nousulta ja sehän oli mun onni. Oikea polvi oli tässä kohtaa sanonut sopimuksensa melkein kokonaan irti ja jokainen askel alaspäin oli silkkaa tuskaa. Matkan varrella oli paljon pitkospuita, jotka tippuivat aina askeen verran alaspäin. Jossain kohtaa nojailin kaiteeseen painetta pienentääkseni ja toisessa kohtaa koitin mennä sivuttain tai vaihdella jalkaa astuttaessa. Harmitti ihan älyttömästi kun matkalla oli pitkä, täysin juostava alamäki, mutta se oli pakko kävellä, koska polvi ei antanut yhtään armoa. Kivut helpottivat aina kun pääsi juoksemaan (jos sitä pingviinietenemistä voi siksi kutsua) tasaisella tai sai tunkata ylämäkeen. Mielessä ei käynyt missään kohtaa keskeyttäminen, mutta täytyy myöntää, että jos loppuvaiheen nousut olisivat olleetkin pelkkää laskua, niin tilanne olisi voinut olla toinen.

Loppuvaiheessa soitin muutaman kerran miehelle, jotta hän tietäisi missä kohtaa mä menen ja osaisi tulla oikeaan aikaan maalialueelle. Tiesin, että hän hermoilee mun etenemistä pimeässä metsässä. Jännitystä matkaan lisäsi se, että mä en ollut varautunut olemaan pimeässä metsässä niin kauaa (miten niin vähän liian optimistinen asenne Vaarojen maratoniin…) ja kuvittelin, että mun lampun akku ei tulisi kestämään niin kauaa. Olihan mulla lisäksi Paulankin lamppu, mutta kun siitäkään ei ollut käsitystä, että kauanko se kestää. Onneksi koko loppumatkan ajan näin edellä tai takana jonkun valon. Tiesin, että jos olen hetken päästä ilman valoa keskellä metsää, niin takaa on tulossa joku kenellä on valo. Ja olinhan mä melkein 90% loppumatkasta Satun ja Ullan seurassa, joten oikeasti mulla ei ollut mitään hätää. Ja ihan viimeiseksi olisin tietysti voinut kaivaa puhelimen esille ja käyttää sen taskulamppua. Oikeesti mulla ei siis ollut mitään hätää, mutta pimeässä metsässä ja väsyneenä asiat saavat ihan erilaiset mittasuhteet.

Loppumatkassa parasta oli saada jutella muiden juoksijoiden kanssa, sillä rupattelu vei ajatuksia muualle eikä jokainen askel tuntunut niin raskaalta. Satu siinä mun vieressä oli matkalla maaliin 130km matkalta ja maalissa häntä odotti UTTF-liivi . Ihan mahtavaa! Onnea vielä kerran huikeasta saavutuksesta! Ulla taas kertoi olleensa miehensä kanssa liikkeellä, joka valitettavasti oli joutunut keskeyttämään matkalla. Siinä juostessa ehdittiin puhua aikaisemmin juostuista matkoista ja tiedänpähän nyt senkin, että Ullaa odotti kotona lapsien lisäksi myös lehmät.

20191005_100722.jpg

Mun mielestä näiden polkujuoksutapahtumien parasta antia on erilaiset ihmiset, satunnaiset keskustelut sekä heidän tarinansa. Alkumatkasta sain rupatella mukavan miehen kanssa, joka oli juoksemassa retki 42,5km matkaa saappaat jalassa. Hän kertoi nukkuneensa pienessä mökissä edeltävän yön. Tytär, joka on lapsena urheillut samassa seurassa Alisa Vainion kanssa, oli lähdössä juoksemaan maratonia muutaman tunnin meidän jälkeen. Mieleen jäi myös kaksi naista, joiden kanssa keskusteltiin muun muassa kananmunista, koska toisella oli niitä juoksuliivin taskussa mukana.

Maali häämöttää

Mua oli etukäteen varoitettu loppupätkän mäistä. Matkan varrella kyselin Sadulta, että missä kohtaa ne mäet oikein alkaa. Tässä kohtaa kuulin, että ollaankin jo laskeuduttu satamaan ja enää ei olisi jäljellä kuin yksi iso nousu. Huokasin helpotuksesta, koska olin kuvitellut lopun paljon pahemmaksi.

Satamassa oli porukkaa kannustamassa ja vasta oikeastaan jo juostuani siitä ohi kuulin mieheni huutavan ”Hyvä Janna!”. Vitsi miten hyvältä tuntuikaan kuulla tuttu ääni ja tietää, että matkaa ei ollut enää paljoa. Satamasta lähdettiin nousemaan tasaista kävelytietä ylös. Heti alkumatkasta näin, että kyltti näytti matkaksi 2.6km. Huomasin ajattelevani, että ei yhtään paha, kun miettii että paljonko matkaa oli jo takana.

Mäki osoittautukin helpoksi. Pienen kipuamisen jälkeen saavutin Pirhosen Pasin, joka oli muutamia kilometrejä ennen mennyt meidän ohitse. Sadun lailla Pasia odotti UTTF-liivi maalissa. Vaihdettiin pari sanaa ja sitten painelin Pasista ohi. Jaloista tuntui löytyvän voimaa vielä yllättävän paljon ja ylämäki tuntui suorastaan taivaalliselta alamäkeen verrattuna.

20191005_222910.jpg

Mäkeä noustessa, mun kellosta oli loppunut akku. Mulla ei siis ollut hajuakaan, että paljonko olin jo kiivennyt ja paljonko oli jäljellä. Jossain kohtaa edellä menevien Sadun ja Ullan lamput katosivat näkyvistä eikä Pasinkaan valo näkynyt enää takana. Hullua, mutta tässä kohtaa iski paniikki, että enkai mä nyt viimeisillä kilometreillä mennyt harhaan. Soitin miehelle, joka katsoi kartalta Sadun ja Pasin GPS-pallukat, kun kerroin olevani jossain heidän välissä. Mies kertoi, että olen ihan oikeassa suunnassa ja matkaa maaliin on enää muutama sata metriä. Samaan aikaan huomasinkin edessä olevan kyltin, joka kertoi, että nyt saa mennä niin paljon kuin jaloista lähtee!

IMG-20191005-WA0019.jpg

Maaliin saavuin ajassa 15.28.08. Viimeiset metrit otettiin tietysti juoksuaskeleita, mikä nauratti jälkeen päin kun tuntui, että 80% matkasta meni kävellen. Nopeaksi reissuksi ei suoritusta voi kutsua, mutta hitto että olen tyytyväinen itseeni. Mä tein sen – mä pääsin maaliin! Mä en antanut periksi ja luotin itseeni! Mun ainoa tavoite oli päästä maaliin ehjänä ja sen saavutin. Aikaakin olisi ollut käytettäväksi vielä 1.5h. Täytyy sanoa, että jos olisin tiennyt Vaarojen Maratonin todellisen luonteen, niin olisin harkinnut lähtöä monen monta kertaa uudestaan. Toisaalta, jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, niin olisin ehkä päättänyt olla osallistumatta ja jäänyt näin ollen vaille aivan huikeaa kokemusta.

Maalissa mies odotti mua ja sain onnittelut heti maaliviivan ylitettyäni. Tuntui ihan mahtavalta olla siinä, vaikka ajatukset olivatkin vielä sekaisin, enkä meinannut uskoa, että urakka oli nyt oikeasti takana.

IMG-20191005-WA0012.jpg

Nappasin maalialueelta mukaani makkaran ja lähdimme ajamaan kohti mökkiä. Loppuilta kului saunassa ja vesikelloja puhkoessa. Jo ennen puoltamatkaa huomasin, että mun vedenpitävät sukat olivat tulleet tiensä päähän ja ne päästivät vettä läpi. Ja kun jalat lilluvat ns. vesipussissa 10h, niin sen tietää miltä jalanpohjat näyttävät sen jälkeen. Tähän kun lisätään märkien sukkien aiheuttamat vesikellot, niin… Yllättävän vähällä kuitenkin selvisin. Olisin voinut fiksuna vaihtaa matkalla sukat, mutta pelkäsin etten saa kenkiä takaisin jalkaan. Päätin siis tietoisesti mennä loppuun asti valitsemallani tiellä. Jalat onneksi parantuivat nopeasti, mutta näin viikon jälkeen oikea polvi kiukuttelee edelleen. Käveleminen on ok, mutta edes pyöräilyä se ei siedä. Näyttää siis siltä, että tässä lepäillään vähän kauemmin kuin olin ajatellut. Toivotaan kuitenkin ettei tule monen kuukauden telakkaa, sillä saatoin laittaa ilmoittautumisen sisään KK83 matkalle. 😉

IMG-20191005-WA0011.jpg

Iso kiitos Paulalle matkaseurasta. Ilman sua olisi retkestä tullut varmasti huomattavasti rankempi. Iso kiitos mun rakkaalle miehelle siitä, että lähdit mun kanssa taas pikku-pikku retkelle 7h ajomatkan päähän ja pidit musta huolta.

Ja kiitos järjestäjille hienosti järjestetystä tapahtumasta. Kaikki pelasi loistavasti! Suosittelen tapahtumaa kaikille, mutta itse en silti tässä kohtaa vielä lupaa tulla ihan heti uudestaan. Katsotaan tilannetta sitten vaikka viikon päästä uudestaan. 😉

Olitko sä juoksemassa Kolilla?
Miten meni? 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s